Ritvalan kaksi helkajuhlaa

Ministeri Jaakko Nummisen juhlapuhe Ritvalan helkajuhlassa helluntaisunnuntaina 30.5.2004

Sitä mukaa kun olen perehtynyt Ritvalan helkajuhlan historiaan, on minulle selvinnyt, että on ollut olemassa ja on edelleenkin kaksi Ritvalan helkajuhlaa. On se todellinen helkajuhla, jota Sääksmäen Ritvalan kansa on viettänyt jo kaukaa keskiajalta lähtien, ja on se tutkijoiden helkajuhla, jota useiden eri alojen tiedemiehet, kansanrunoudenkerääjät ja -tutkijat, historioitsijat, uskontotieteilijät, musiikintutkijat, kansatieteilijät, vieläpä teologitkin ovat viettäneet hekin jo lähes kahden vuosisadan ajan.

Edellinen juhla on ollut ja on kansanjuhla, jälkimmäinen on oppihistoriallinen; edellinen juhla on tapahtunut todellisuudessa, jälkimmäinen on elänyt ajatuksissa ja kuvitelmissa, kirjoissa ja artikkeleissa; se on ollut virtuaalinen, jos haluaisi käyttää meidän aikamme termiä.

Kumpikin näistä juhlista on elänyt omaa itsenäistä elämäänsä, mutta ne ovat vaikuttaneet toisiinsa. Ritvalan helkamenot muodostivat pohjan, lähtökohdan tuolle oppihistorialliselle juhlalle, joskin tämä on sittemmin saanut lisää aineksia monista muista juhlista ja monista kulttuureista, kaukaisistakin. Eikä oppihistoriallista juhlaa olisi ollut ilman kansanjuhlaa. Ja myöhemminkin oppihistoriallinen juhla on saanut uutta materiaalia Ritvalan todellisista tapahtumista.

Mutta, hämmästyttävää kyllä, tuo oppihistoriallinen juhla on puolestaan vaikuttanut ritvalalaiseen todellisuuteen. Suurimmillaan tämä vaikutus oli silloin kun vanha kyläjuhla palasi sijoilleen oppineiden tutkijoiden ja kansanvalistajien kautta. Tämä tapahtui, kun Jyväskylän seminaarin musiikinopettaja, säveltäjä Pekka Hannikainen ryhtyi vuonna 1903 opettamaan seminaarilaisiaan laulamaan Ritvalan vanhoja helkavirsiä.

Vuonna 1897 Kaarle Krohn oli julkaissut Kansanvalistusseuran lehtisissä Ritvalan helkavirret ja A.R. Niemi pitänyt Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kokouksessa esitelmän Ritvalan helasta. Olipa Elias Lönnrotin matkakuvaus Ritvalasta ilmestynyt vuonna 1902 Lönnrotin matkoja esittelevässä teoksessa.

Kulttuurielämää laajasti seuraava Hannikainen oli huomannut helkavirsissä hyvää ainesta kansalliseen juhlaohjelmistoon, jota nousevan kansanvalistuksen piirissä kipeästi kaivattiin.

Näihin Hannikaisen oppilaisiin kuului nuori neito Armiida Manner, joka opettajaksi valmistuttuaan saapui sattumalta ensimmäiseen virkatehtäväänsä Sääksmäen Ritvalaan - en tiedä, oliko se lopultakaan sattuma. Hän perusti heti saavuttuaan kylän tytöille laulukuoron - sekin kuului ajan kansanvalistuskulttuuriin - ja yhdessä tyttöjen kanssa ryhdyttiin harjoittelemaan Ritvalan helkavirsiä. Armiida itse kertoi Elsa Enäjärvelle, että juuri tytöt niitä halusivat ja hän ne osasi.

Näin helkavirret, jotka oli laulettu Jyväskylän seminaarin kevätjuhlassa 1903, laulettiin nyt vain vuotta myöhemmin uudelleen Ritvalassa helluntaina 1904. Oppineiden harrastus muuttui tässä merkillisessä prosessissa kansanvalistukseksi, ja kansanvalistus puolestaan palasi kansan pariin, muuttui lihaksi ja vereksi.

On tätä kyllä tapahtunut muuallakin. Olin itse lähes 60 vuotta sitten Erkki Ala-Könnin mukana, kun hän 1940-luvun loppuvuosina pani talteen kansanmusiikkia Pohjanmaalta, erityisesti Kaustiselta ja Vetelistä. Kun Kaustisen kuulut kansanmusiikkijuhlat sitten alkoivat vuonna 1968, oli Ala-Könni tietoineen ja keräelmineen paikalla, joskin juhlan pohja oli Vetelinlaakson vanhassa kansanmusiikissa, ja niin sävelmät kuin soittokin osattiin. - Ehkä rinnakkaistapauksen muodostavat myös ortodoksisen Karjalan praasniekat, jotka heräsivät eloon muutaman vuosikymmenen nukuttuaan 1970-luvulta lähtien ensimmäisenä Ilomantsin Hattuvaarassa.

Ritvalan helkaperinteen kesitykseen on kansanvalistus kyllä myöhemminkin vaikuttanut. Eräänä esimerkkinä siitä pidän tyttöjen pukuja. 1900-luvun alkuvuosina kuljettiin vitivalkoisissa neitojen puhtautta ja koskemattomuutta symboloivissa mekoissa, myöhemmin siirryttiin kirkkaisiin kansallispukuihin juuri yleisen kansanvalistuskulttuurin myötä. Ja vain täältä Ritvalasta olen voinut todeta, että nuorisoseuran tytöt juoksivat viestiäkin kansallispuku yllä, niinkuin tapahtui välirauhan keväänä 1941.

Niin kuin usein on todettu, Ritvalan helkajuhlan - siis sen todellisen - alkuperä ja synty on hämärän peitossa. Todennäköiseltä vaikuttaa kaiken sen tutkimustiedon perusteella, mitä on käytettävissä, että juhla periytyy jo pakanuuden aikaisesta kulttuurista, mutta että siihen on myöhemmin tarttunut monia muita aineksia, niin kuin jo Elias Lönnrot huomautti.

Juhlan todellisuus, siis se mitä me todella tiedämme edellisten vuosisatain helkajuhlista, on kuitenkin peittynyt niiden lukuisten teorioiden ja pohdintojen alle, mitä helkaperinteen tutkijat eri vuosikymmeninä ovat esittäneet. Näin tuo oppineiden virtuaalinen helkajuhla on ajoittain suorastaan peittänyt alleen todellisen helkajuhlan.

Keräilijöiden vaellus helkaperinteen äärelle alkoi jo heinäkuussa 1824, kun Kaarle Axel Gottlundille järjestettiin näytösesityksen luontoinen helkakulkue - ensimmäisen kerran hän oli kuullut Ritvalan helasta jo vuonna 1814. Elias Lönnrot vieraili Sääksmäellä koleralääkärin ominaisuudessa marraskuussa 1831, ja hänen jälkeensä paikalla kävivät ainakin K.A.Reinholm 1860-luvulla, A.A.Borenius-Lähteenkorva 1870-luvulla ja Aksel Olai Heikel 1880-luvulla, sekä heidän jälkeensä lukuisat muut.

Jo nämä kerääjät esittivät monia kysymyksiä juhlamenoista ja pyrkivät niihin myös vastaamaan, mutta vasta 1890-luvun lopulla alkoi Kaarle Krohnin ja A.R.Niemen ensimmäisten tutkimusten jälkeen todellinen pohdinta Ritvalan helkajuhlasta. Lukemattomia kysymyksiä esitettiin. Oliko juhla pakanallinen vai katolinen, olivatko menot taikauskoa vai kristinuskoa? Mitä tapahtui Helkavuorella? Oliko siellä ollut palvontapaikka vai pyhäkkö? Miksi kulkueen reitti oli ristin muotoinen? Miksi kulkueeseen saivat osallistua vain naimattomat puhtaat neidot? Mistä helkalaulujen sanat tulivat? Mikä oli niiden alkuperä? Mitä laulujen yksittäiset ilmaukset ja sanat tarkoittivat? Ja niin edelleen, kysymyksiä loppumattomiin.

Ja vastauksia vielä enemmän, monta joka kysymykseen. Jokainen helkajuhlan ja helkavirsien tutkijoista halusi tuoda tutkimukseen oman panoksensa ja oman lisäntä, ja tarkasti ottaen - ja luultavasti sitä itse tiedostamatta - myös oman taustansa.

Kansanrunojen tutkija A.R.Niemi, joka oli suomalaisen kansanrunouden ohella perehtynyt erityisesti lättiläiseen ja liettualaiseen kansanperinteeseen, korosti Ritvalan helkamenojen balttilaisia ja samalla niiden pakanallisia juuria, sekä esitti runsaasti vertailumateriaalia liettualaiseen runouteen. Jään miettimään, johtuiko tämä korostus ehkä siitä, että juuri Liettua oli se Euroopan maa, jossa vanha kansanuskonto säilyi pisimpään ja jonne kristinusko viimeksi saapui.

Viljo Tarkiainen julkaisi Kalevalaseuran ensimmäisessä vuosikirjassa vuonna 1922 laajan tutkielman helkamenoista ja -lauluista. Hän pyrki osoittamaan Ritvalan helkajuhlan kerroksellisuuden, sen pakanalliset ja sen kristilliset ainekset, ja kuvasi vihdoin - sanon tämän kovin yksinkertaisesti - miten kyläläiset ja paikalle saapuneet munkit lopulta yhteisvoimin organisoivat juhlamenot. - Mikä voisi olla tämän kerroksellisuuden tausta? Ehkä siinä, että tämä mies, Viljo Tarkiainen, lähti yksinkertaisesta mutta suuresta savolaispirtistä ja hämmästyttävästi hallitsi jo muutaman vuoden kuluttua Pariisin käyneenä suuret sivistyskielet ja Euroopan koko kirjallisen kulttuuriperinnön, suomalaisesta kirjallisuudesta puhumattakaan. Syntyi nopeasti yllättäviä kerroksia.

Etevä ja laajatietoinen uskontotieteilijä Uuno Holmberg, myöhempi Harva, palasi Ritvalan helkamenoihin useampia kertoja jo vuodesta 1915 lähtien ja vertasi niitä laajan tietämyksensä perusteella muiden kansojen vastaavanlaisiin tapoihin. Muun ohella hän Niemen tavoin palasi Liettuaan ja kertoi neidosta, joka helluntaina puettiin kokonaan vaahteran oksiin, tuotiin kylään, klujetettiin elävänä pensaana kylän poikki, kunnes pensas lopulta kiskottiin hajalle, jolloin kaikki riensivät ottamaan lehtiä käyttääkseen niitä parannuskeinoina. Ei Harva väitä, että Ritvalan neitoja olisi puettu koivunlehtiin ja sitten riisuttu, mutta mielikuvitukselle hänen kertomuksensa antaa mahdollisuuksia.

Suuri kansatieteilijä Uuno Taavi Sirelius, jonka tutkimukselliset ansiot liikkuvat esineellisen kansatieteen ja sen merkityksien selittämisessä, joutui Ritvalan helkajuhlasta kirjoittaessaan itselleen täysin vieraalle alueelle. Hän sepitti Helkavuorelle suuren ja iloisen kansanjuhlan, jollaisesta lähteet eivät lainkaan kerro, ja sai jo Elsa Enäjärveltä ankaran tuomion. Tulen ajatelleeksi, että Sirelius olisi tarvinnut esineitä, ilman niitä hän joutui joron jäljille.

Kustaa Vilkuna esitti sodan aikana vuonna 1941 eräissä sanomalehtiartikkeleissa oman helkajuhlateoriansa. Se oli voimakkaasti kristillinen, lähtökohtana raamatullinen Öljymäelle-vaellus. Vilkuna oletti, että Helkavuorella oli sijainnut pikkuinen pyhättö, Maarian kappeli, jonne puhtaat neidot suuntasivat kulkunsa; näin Helka oli Marian muunnos. Jään miettimään, mikä on tämän ajattelutavan takana.Olisiko niin, että siinä kuvastuu Kustaa Vilkunan voimakkaasti uskonnollinen lapsuus ja hänen herännäinen kotitaustansa.

Toistaiseksi laajin ja runsaimmin tietoja sisältävä tutkimus on Elsa Enäjärvi-Haavion teos "Ritvalan helkajuhla", joka ilmestyi postuumina tekijänsä kuoleman jälkeen vuonna 1953 Martti Haavion toimittamana. Sen painopiste on tutkijansa taustan mukaisesti kansanrunoudessa. Ritvalan helkavirret saavat perusteellisen analyysin; ne ovat juhlan ehdoton pääaihe. Mutta mielenkiintoisella tavalla Enäjärvellä tulee esiin myös kirjoittajan naisnäkökulma, kyseessä on varhainen naistutkimus, tutkimusnäkökulma, joka myöhemmin on tullut niin muotiin.

Sittemmin esitti Matti Kuusi tunnetun teoriansa siitä, että Ritvalan helkaperinne juontaisi juurensa 1200-luvulla seudulla vaeltaneista dominikaanimunkeista, mustista veljistä. Kauan mietin, miksi Kuusi oli juuri tähän tullut kiinnittäneeksi huomiota, mutta sitten huomasin, että hänhän korosti aina voimakkaasti suljettujen korporaatioiden, kiinteiden veljestöjen vaikutuksia. Ajattelen vain hänen muistelmiaan Akateemisesta Karjala-Seurasta ja sen veljistä tai hänen innoittunutta kuvaustaan suomalaisista valiokouluista, ennen muuta hänen omasta koulustaan, suomalaisesta normaalilyseosta. Nuo dominikaanimunkitkin saattoivat olla aikansa valiojoukkoa.

Varsin myöhään esitti Pertti Virtaranta teoriansa, että Ritvalan helkavirret periytyvät Inkeristä, jossa samoja lauluja lauletaan ja josta hämäläisiä Inkerin asuttajia tiedetään pettyneinä palanneen takaisin Sääksmäellekin. Virtarannan ajattelun täytyy paljolti pohjautua siihen, että hän jo sodan aikana mutta erityisesti sodanjälkeisinä vuosikymmeninä paljon laulatti karjalaisia ja inkeriläisiä laulajia myös Tverin Karjalassa.

Jo monet varhaisista helkajuhlien tutkijoista ovat viitanneet juhlamenojen yleismaailmallisiin juuriin, varhaisen hedelmällisyyden palvontaan, mutta huippunsa tämä maailmoita syleilevä ajattelutapa saavutti Ivar Kemppisen artikkelissa Helsingin Sanomissa keväällä 1970. Siinä hän kertoi esikristillisen maailman hedelmällisyysriiteistä Vähässä-Aasiassa, Kreikassa ja Roomassa, ja korosti ilmeisen itseriittoisesti, että aikaisemmat Ritvalan tutkijat eivät olleet näitä tunteneet. Kemppisen mielestä Ritvalan helkakulkue oli suoraa jatkoa niihin keväisiin kulkueisiin, joiden alkuperä oli Aasian puolella mutta jotka sittemmin tulivat tunnetuiksi koko sillä alueella, jonka ääripisteitä ovat Iran, Egypti, Karthago ja Fennoskandia.

Kemppisen ajattelun taustana on tietysti paitsi hänen intohimoinen halunsa olla kaikessa eri mieltä aikaisempien tutkijoiden kanssa, myös uuden uskontotieteellisen tutkimuksen herääminen Suomessa, ja samalla ne edellytykset, joita toisen maailmansodan jälkeinen maailman kutustuminen ja uusien yhteyksien avautuminen tarjosi.

Historioitsijoista Eino Jutikkala on korostanut Ritvalan helkaperinteen liittymistä seudun talonpoikaiskulttuuriin ja toisaalta uuden rationaalisen maatalouden osuutta Ritvalan helkaperinteen katkeamisessa. Hänen taustanaan on toisaalta perusteellinen aikakauden omien lähteiden tuntemus mutta myös uusi taloushistoriallinen ja agraarihistoriallinen näkökulma.

Ja viimeksi on Henrik Meinander nähnyt Ritvalan helkaperinteen sitkeässä säilymisessä viimeksi kuluneen vuosisadan aikana toisaalta Sääksmäen kirkonkylän ja Huittulan vanhasuomalaisten ja toisaalta Ritvalan kylän edistysmieliasten nuorsuomalaisten välistä vastakohtaisuutta. Näin kuvaan on astunut Suomen modernin poliittisen historian vastakohtaisuusasetelmien etevä tuntija ja tulkitsija, joka on projisioinut ne Ritvalan helkajuhlaan.

Näin jokaisen tutkijan tausta, hänen metodinsa, hänen tietämyksensä ja hänen ajattelutapansa on tuonut esille uusia piirteitä Ritvalan helkajuhlasta ja tehnyt siitä entistä rikkaamman tutkimuskohteen.

Vähäinenkin tarkastelu osoittaa, että ainakin yhtä mielenkiintoinen kuin Ritvalan helkajuhlan todellisen historian kertominen, on se oppihistoriallinen kavalkadi, joka Ritvalan helkamenojen vuosisataisesta tutkimuksesta ja siihen liittyvistä kuvitelmista voidaan rakentaa. Ehdotankin, että Ritvalan helkajuhlasta kirjoitetaan reseptiohistoria, vastaanottohistoria, kuvaus siitä miten juhlia on tutkittu ja kuvattu, minkälaisia tulkintoja juhlamenoille on annettu ja miten nämä tulkinnat liittyvät oman aikansa pitämyksiin tai esittäjiensä kokemuksiin. Ja selvittää myös pitäisi, minkälaisia vaikutuksia Ritvalan helkajuhlalla, sen menoilla ja sen virsillä on ollut kirjallisuuteen ja taiteeseen.

Näillä ajatuksilla pyydän toivottaa Ritvalan helkajuhlalle edelleen pitkää ikää ja onnitella Sääksmäen ja Ritvalan kansaa hienon perinteen säilyttämisestä ja kehittämisestä, sekä ennen muuta tieteellisen, taiteellisen ja kansallisen mielikuvituksen kiihottamisesta.

Uuno Holmberg julkaisee "kuvallisen kuukausilehden" Otavan heinäkuun numerossa vuodelta 1915 kolme valokuvaa Ritvalasta, ja kirjoittaa muun ohella: "Suuressa kiitollisuudenvelassa on nuori suomalainen sivistyksemme teille, Ritvalan neidot, jotka ette ole väheksyneet äitienne perintöä, vaan sitä kaiuttaneet keväästä kevääseen."