Ritvala

Historiallinen helkakulkue


Helkakulkue ja helkatulien polttaminen kuuluu ikivanhaan, jopa kristinuskon takaiseen perinteeseen. Sen maagisena tarkoituksena oli maan kasvun ja hedelmällisyyden varmistaminen; hyvin yleisesti tähän on lähes kaikkialla maailmassa liittynyt nimenomaan naimaikää lähestyvien neitojen kulkueet.

Ritvalan helkajuhlan iästä on esitetty monia toisistaan jyrkästikin eroavia arvauksia. Vanhimmat kirjalliset lähteet ovat vasta 1800-luvun alusta (K.A.Gottlund ja E.Lönnrot), mutta niiden avulla perinnettä voidaan seurata aina 1780-luvulle asti.

Ikivanha tapa jatkui aina vuoden 1890 tienoille asti. Se loppui uusien asenteitten paineessa, ironista kylläkin juuri samaan aikaan, jolloin akateemisten piirien innostus Helkajuhlaa kohtaan saavutti huippunsa.

Seuraavassa esityksessä on käytetty pääasiallisena lähteenä Elsa Enäjärvi-Haavion teosta Ritvalan Helkajuhla (1953)

Ritvalan helkajuhla

Meinander: Paikallisjuhlasta kansallisperinteeksi - Helkajuhlan historialliset yhteydet ja katkeamat

Varhaisimmat helkatutkijat

A.O.Heikelin kertomus helkajuhlasta 1881

Ritvalan Kööri


Helatorstaista juhannukseen tai Pietarinpäivään Ritvalan neidot kokoontuivat 1800-luvun alussa pyhäisin Raittinristille. Kulkueena he vaelsivat neljään ilmansuuntaan laulaen vanhoja runoja ("virsiä"). Lopulta he päätyivät Helkavuorelle, jossa piiriin asetuttuaan lauloivat laulunsa loppuun, ja palasivat sitten kylään. Taloissa leikittiin ja tanssittiin illemmalla. Helluntaisin Ritvalaan kerääntyi suurikin määrä väkeä naapurikylistä ja -pitäjistä, ja myös säätyläisiä oli paikalla.

Seuraavassa v. 1817 mitatussa kartassa ovat Yliskylän talot: [W]Moijanen, [A]Toppola, [R]Mikkola, [T]Vilonen, [U]Kaisti, [G]Vanhala, [E]Lumiala ja [D]Yrjölä. Aliskylässä olivat: [P]Oikonen, [F]Hinkka, [H]Laurila, [B]Jutila, [L]Nikkilä, [O]Ikonen, [Q]Karppi, [K]Oitti, [J]Ollila, [M]Sipilä, [N]Iso-Eerola, [Na]Vähä-Eerola, [S]Vekka] ja [C]Paavola.


Helkakulkueen reitti kulki 1800-luvun alkupuolella seuraavaan tapaan [kartta]:
Raittinristiltä (1) kulkue vaelsi kirkolle menevää tietä aina Hakalan maiden rajalle ja tiellä olevalle portille asti (2). Sieltä palattiin takaisin, ja jatkettiin kohti Yliskylää aina sen maita rajoittavalle Kurjenojalle asti (3), joskus aina Yliskylän ristille asti, jos väkeä oli paljon. Seuraavaksi kuljettiin jokunen matka kohti Nuutalaa (4), ja lopulta Oitin suuntaan ohi Paavolan ylös Helkavuorelle (5). Nykyinen helkakulkue vaeltaa kauemmas aina "Isonhauranmäelle" eli nykyiselle nuorisoseuran talolle asti (6). Tuo paikka oli kylän yhteistä maata; siellä sijaitsi paja, "sepän huoneet", tiili- ja tervahauta sekä sorakuopat, ja siellä on kertomusten mukaan myös poltettu Aliskylän helkatulia. Yliskylän tulet poltettiin ilmeisesti kylän lähellä sijaitsevalla Karjuveräjänmäellä.

Suomen Muinaismuistoyhdistyksen taidehistoriallisen retken yhteydessä 1887 piirsi nuori Selim Lindqvist, sittemmin tunnettu arkkitehti, näköalan Paavolan talolta "Helka-juhla kentälle". Sitä mukaa kuin aluetta rakennettiin, juhlakenttä hiukan siirtyi, mutta ilmeisesti se oli hyvin lähellä kuvan kaivoa.

Takana vasemmalla nykyisen Nuorisoseurantalon kumpu?


Papit vastustivat...

Sääksmäen kirkkoherrat katsoivat 1700-luvulla, että helanlaulamista ei tarvitse kokonaan kieltää, kunhan Jumalan nimi jätettiin kertosäkeestä pois. Tuolloin oli vielä laulettu "Jumala on joukos" tms., mutta se piti muuttaa muotoon "Kauniissa joukos". Tällaisia päätöksiä tekivät ainakin rovasti Johannes Fonselius (1733-41) ja kirkkoherra Erik Gyllensten (1779-91).
1800-luvulla asenteet kovenivat. Vuosisadan alussa nimismies kielsi juhlat kokonaan, mutta kun seurauksena oli katovuosi, kansa raivostui ja helanhuuto jatkui. Sotarovasti Salomon Hellstedt (Sääksmäessä 1841-58) oli ankara helkavirsien vihaaja, ja suuttui Jutikkalan August Blåfieldille joka oli jakanut painattamaansa Helka-arkkia seurakunnan alueella. Myöhemmätkin kirkkoherrat suhtautuivat kielteisesti Helkajuhlaan, ja Gustaf Dahlberg (1873-91) kielsi sen kokonaan.

...mutta säätyläistö kannatti

Sen sijaan suuri osa säätyläistöstä suhtautui Helkajuhlaan myönteisesti. Hyvä esimerkki heistä oli edellä mainittu ylioppilas August Blåfield Jutikkalasta (1826-1901), joka huonosta suomenkielentaidostaan huolimatta vuonna 1845 kirjoitti muistiin helkavirret, ja julkaisi ne seuraavana vuonna 22-sivuisena vihkosena. Sääksmäen tuomiokunnan tuomari (1846-67) Kustaa Arckenholz piti helanhuutoa viattomana vanhana tapana, ja nimismies Renfors oli esimiehensä kannalla.

Vanhan helanhuudon murheellinen rappio

A.O.Heikelin artikkelista Uudessa Suomettaressa 26.7.1881:

Ritvala on suuri kylä, jossa on monta kymmentä taloa, ja sen keskellä kulkee ristitie. Tämän varrelle s.o. kylän raitille on nuorisoa kaukaa ja läheltä vuosisatojen kuluessa tulvannut helkajuhlaa aloittaessa. Niin nytkin oli laita. Tuossa teitten kulmassa seisoi miehiä, toisessa näkyi vaimoväkeä ja lapsia, mutta tuolla muutaman portin vieressä olivat kylän tytöt yhdessä joukossa. Noin tuli ollakin vanhanaikaisen tavan mukaan, sillä yksinomaisesti tyttöjen asia oli laulaminen. Alku olikin lupaava, mutta siinä olikin kaikki, sillä vähäisen mietittyä ja syyttäen etteivät enää osanneet laulaa ja ettei heillä myöskään ollut "arkkia", läksivät tytöt, pahoillaan siitäkin, että miehet muka olivat päästäneet "pelimannin" pois heidän kylästä toiseen, hiljaan astumaan pitkin yhtä raittia Sääksmäen veden rannalle päin. Samassa kuului höyrylaivan vihellys; sen laiturille riennettiin ja laulaminen jäi sikseen. Höyryn kieli voitti laulun mielen, nykyajan huvitukset puhalsivat pois viimeisetkin vivahdukset entisyydestä!