Kari Rydman

 

Voipaalan kummitukset

 

Sääksmäki-lehdessä julkaisin vuonna 2001 laajahkon yhteenvedon kummittelukertomuksista Sääksmäen pitäjässä. Suurimman osan aineistosta sain SKS:n arkistosta, jonne useat kansanperinteen keräilijät ovat tallentaneet myös yliluonnollisista tapauksista kertovia tarinoita.

 

Voipaalan kummittelukertomuksia SKS:n arkistossa ei ollut. Tämä on sikäli merkillistä, että tiedossani on laajalti puhuttuja kummittelutapauksia aivan 1900-luvun alusta alkaen. Ehkäpä tilanomistaja Niemisen aikana ei ollut soveliasta puhua kummituksista, niinkuin asiainlaita on monesti ollut myöhemmilläkin ajoilla.

 

Voipaalan kummitukset ovat siis kuitenkin olleet tiedossa yleisesti. Niistä puhuttiin ainakin 1970-luvun loppupuolella, kun Marjatta Ranta (nyk. Hassi) tuli Kuvataidejärjestöjen liiton töihin taidekeskukseksi muuttuneeseen kartanoon. Haluankin tällä kirjoituksellani vedota vielä eläviin Voipaalassa työskennelleisiin henkilöihin - tai heidän jälkeläisiinsä - jotka mahdollisesti ovat nähneet tai kuulleet siellä jotakin eriskummallista, tai kuulleet edes kerrottavan sellaisesta. Olisi hyvin hauska saada kokoon kaikki mahdollinen tieto tästä aiheesta, myös tallennettavaksi SKS:n arkistoon.

 

Harmaapukuinen nainen

 

Voipaalassa on kummitellut kahdella tavalla. Yleisin ja useampien henkilöiden kokema kummittelu on ollut ääntä, mutta verrattomasti kiehtovampi on kuitenkin ollut merkillinen Harmaapukuinen nainen.

 

Täällä asumieni kolmenkymmenen vuoden aikana olen kuullut hänestä aina puhuttavan nimellä "Neiti Nervander". Olen kuitenkin vakuuttunut siitä, että tämä nimitys on syntynyt vasta vuoden 1977 tienoilla tai sen jälkeen. Marjatta Hassi kertoo, että kartanoon tullut taideväki innostui aiheesta, ja jotenkin tämä Nervanderin nimi oli sitten kiinnittynyt tarinoihin Harmaapukuisesta naisesta.

 

Voipaalan kummitteluhistorian parhaat asiantuntijat ovat vuosina 1973-98 kartanon talonmiehinä toimineet Sirkka ja Aaro Pappila. Heidän kertomuksiinsa perustuu suurin osa tämän kirjoituksen aineistosta, ja heidän lähteinään ovat (omien kokemusten ohella) olleet kartanon viimeisen emännän Helvi Ilkan (1903-91) kertomukset.

 

Helvi Ilkan vanhin muisto Harmaapukuisesta naisesta liittyy aikaan ennen vanhan päärakennuksen paloa 1908. Hän oli suunnilleen nelivuotias, makaili vuoteella, kun näki takanaan peilin edessä harmaapukuisen naisen, joka sovitti vaaleaa hattua päähänsä, pani käsineet käteensä ja lähti pois. Helvi Ilkka muistaa menneensä äidin luo ja kysyneensä tältä, minne "täti" katosi.

 

Helvi Ilkka muisti myös uuden päärakennuksen valmistuttua nähneensä samanlaisen "tädin" tulleen taloon sisään, ja riisuneen hatun ja käsineet. Harmaapukuinen nainen oli siis palannut uuteen päärakennukseen.

 

Harmaapukuisen naisen paluu

 

Minulla ei ole täsmällisiä tietoja Harmaapukuisen naisen seuraavista ilmestymisistä ennen vuotta 1995, jolloin nenetsitaiteilija Anastasia Lapsui valmisteli Voipaalaan suurta näyttelyä shamaaniperinteestä suomalais-ugrilaisilla kansoilla. Hän oli kertomuksen mukaan ilmeisesti ollut ison kotarakennelman sisällä, kun huomasi oviaukosta uteliaasti kurkistelevan vanhahkon naisen.

 

Jälkeen päin Lapsui oli kysellyt, kuka tämä utelias mutta säikky nainen oikein oli, ja silloin kaikki yhdistivät tapauksen Harmaapukuiseen naiseen. Keitään muita ihmisiä ei talossa tiettävästi tuohon aikaan ollut. Tämän kuultuaan Lapsui oli tokaissut: "Siellä on kyllä muutakin". Pappilat ovat muistavinaan, että Lapsui olisi kuullut jonkinlaisen kokouksen ääniä seinän vierustalta, ja mm. kuullut jonkin tuolin kaatuvan. Tulkkina Lapsuin ja Pappilan pariskunnan välillä toimi taiteilija Alexander Reichstein.

 

Minulle oli tullut kertomuksista se käsitys, että Helvi Ilkka olisi ollut kovin peloissaan Voipaalan kummittelusta, ja varonut myöhempinä vuosinaan päärakennuksessa käyntiä ainakin öiseen aikaan. Tämän Pappilat kuitenkin kiistävät. Mutta - kuten aina - keräilijä tulee paikalle aina liian myöhään. Minullakin olisi ollut aikanaan mahdollisuus haastatella rouva Ilkkaa, mutta en tietenkään ajoissa ymmärtänyt koko asiaa...

 

Riitelevät räyhähenget

 

Vuoden 1995 jälkeen en tiedä kenenkään nähneen Harmaapukuista naista, mutta muunlaista merkillisyyttä talo on ollut täynnään. Pappilan pariskunnalla on koko Voipaalan ajaltaan paljon muuta kerrottavaa.

 

Pappilat eivät tosin ole nähneet Harmaapukuista naista, mutta sen sijaan Lapsuin kuulema ihmisjoukon hälinä on keskeisessä osassa pariskunnan kokemuksissa. Useimmiten talosta on kuultu riitelyä ja askelia, ja muutaman kerran on luultu varkaiden olevan yläkerrassa tauluja viemässä. Näitä tapauksia on Pappiloiden mukaan ollut hyvinkin kymmeniä.

 

Voipaalan päärakennus on valtava puutalo, jonka seinäpanelien takana on paljon tyhjää tilaa, varsinkin suurten takkojen ympärillä. On itsestään selvää, että talo ääntelee liikkuessaan, ja että ilmavirrat kulkevat sen rakenteitten sisällä niinikään äännellen. Voipaalan pitkäaikainen toiminnanjohtaja Maria Laukka kertoo tottuneensa rakennuksen runsaaseen äänimaailmaan, jossa poikkeamat herättivät heti huomiota.

 

Mutta entäpä tapaukset, joissa taloon aamuvarhaisella työhön menevät ulkopuoliset henkilöt ovat tulleet hälyttämään talonmiestä, koska talosta on kuulunut merkillisiä ääniä, ikäänkuin siellä olisi ollut tauluvarkaita?

 

Sirkka Pappila oli eräänä aamuna mennyt puolen seitsemän aikaan aamulla päärakennukseen siivoamaan, ja kuuli yläkerrasta riitelyä. Tauluvarkaiden pelossa hän sulkeutui alakerran käymälään, josta kurkisteli varovaisesti silloin tällöin. Kun äänet olivat ilmeisesti lakanneet ("rosvot lähteneet talosta"), hän tuli ulos, ja kuuli viimeisen äänen joka kauhistuttaa häntä tänäänkin. Alakerran keittiön etunurkasta kuului ikäänkuin kovasti viuhtovan pyörteen tai suppilon ääni, joka nopeasti katosi. Tämän jälkeen kaikki oli rauhallista.

 

Mitä koirat vainusivat?

 

Aaro Pappila joutui siis monesti, niin aamusella kuin illallakin käymään talossa näiden äänien takia. Kaiken varalta hänellä oli usein koira mukanaan. Kaksi Pappilan koirista oli omana elinaikanaan ollut mukana tällaisen kummittelun jälkiselvittelyissä. Molemmilla kerroilla Pappilan tullessa pääovesta sisään, koirat olivat keittiövälikön oviaukon tai ruokahuoneen pöydän tienoilla vaistonneet jotakin. Ne olivat herkeämättä tuijottaneet siihen suuntaan, karvat pystyssä, mutta eivät olleet haukkuneet.

 

Aikaisemmin mainitsemani tapaus oli sattunut jo ennen kaupungin vuokra-aikaa, eli ehkä 1970-luvun alkupuolella. Talossa oli filmattu jotakin (Pappilat muistavat rakentaneensa talon päätyyn "mansikkamaan", jolla oli jokin tehtävä elokuvassa). Eräänä aamuna, kun pariskunta oli nukkunut tavallista myöhempään, kolme filmiryhmän miestä oli tullut herättämään heitä, koska päärakennuksen sisältä kuului kovan riidan ja tappelun ääniä. Joku oli jäänyt varmistamaan, ettei ikkunoiden kautta paettu, mutta kun Pappila koirineen astui sisään, äänet olivat lakanneet.

 

Kysyin, olivatko Pappilat erottaneet mitään lauseita tai sanoja näiden mekkaloiden yhteydessä. Ainoastaan kerran Sirkka Pappila oli ollut erottavinaan lauseen "Tämä pannaan tähän, tämä pannaan tähän", mutta ei ole kuulemastaan täysin varma. Mutta yleisesti tuntui siltä, että kyseessä oli ikäänkuin perhe-, perintö- tai muu sen kaltainen riita.

 

Ilmeisesti Voipaalan metelöintiin ei kuitenkaan ole liittynyt konkreettista poltergeist-ilmiötä. Ainakaan Pappiloilla ei ollut muistikuvaa tavaroiden siirtymisestä, tai muustakaan sen kaltaisesta.

 

Kellarin arvoitus

 

Kummittelun syinä pidetään usein rakennuksen suljettuja tiloja, jotka yleensä ovat seurausta eri aikoina tehdyistä rakennustöistä ja muutoksista. Tällainen tila on päärakennuksen alla.

 

Pappilan pariskunnalla on hiukan epämääräisiä muistikuvia rakennuksen kellaria koskevista Helvi Ilkan maininnoista. Sinne olisi joskus ollut sisäänkäynti etelästä, puiston puolelta, ja jotain puhetta oli ollut myös "salakäytävästä" tai sen tapaisesta.

 

Voipaalan kellari kiehtoi minua pitkään, sillä siellä oli luokse pääsemättömiä alueita, ja paljon eri aikaisten rakennustöiden jälkiä. Jussi Kuulialan kanssa ahtauduin sen uumeniin kesällä ja syksyllä 2006.

 

Kellarin lounaisosaan on äskettäin rakennettu huolto- ja wc-tiloja, mutta niiden takana on osittain raunioituneita, vaikeasti läpi kuljettavia ja lattiakorkeudeltaan vaihtelevia hiilikellarin ja lämmitystilojen jäänteitä. Pohjoispuolen keskiosan (sisäänkäynnin ja eteisen/ruokahuoneen alla olevan tilan) perustus on betonia, ja siellä pohjamaan korkeus on hyvin suuri, jättäen ehkä jopa alle metrin korkuisen tilan lattiarakennelman alle. Sinnekin on uudempina aikoina joku sähkömies ahtautunut piuhoja vetelemään.

 

Keskellä kellarin eteläosaa on vanha holvattu huone, jonka ikää on vaikea arvioida. Se on iältään ainakin 150 vuotta, mutta voisi olla jäänne 1700-luvun, jopa 1600-luvun päärakennuksista. Lattiataso vaihtelee tällä alueella jyrkästi. Holvikellarista ei päästä eteenpäin, on käytävä sisälle rakennuksen itäpäädystä.

 

Kellarin itäosa muodostaa yhden suuren tilan, jonka eteläosassa on massiivisia jäänteitä vanhoista kivikellarin rakenteista, mutta pohjoispuolella maan pinta nousee jyrkänlaisesti kohti keskiosan tasoa, eli lähes nykyisen maanpinnan korkeudelle.

 

Varsinainen ongelma kellarissa on toinen vanha ja ilmeisesti myös holvattu, nykyistä holvikellaria suurempi tila. Se on mahdollisesti muurattu umpeen nykyistä rakennusta tehtäessä, ja pääkerroksen takkarivi kulkee osittain sen yli. Onko vanhaa holvausta jäljellä, onko uunien perustukset rakennettu huoneen sisälle, ja löytyykö edes pientä reikää josta tuohon entiseen suurempaan kellariin voisi kurkistaa? Mitä muuta siellä on?

 

Minun mielestäni Voipaalan kellari olisi tavattoman kiehtova tutkimuskohde, aivan riippumatta kummituksista. Se kertoo luultavasti samalla paikalla sijainneitten muinaisten päärakennusten historiasta, ja sen merkillinen maapohjaltaan korkea osa olisi myös melkoinen kaivuukohde. Ties mitä siitä löytyisikään, rojun, palojäänteiden ja täytemaan joukosta.

 

Ja ajatus laukkaa...

 

Miksi puhuin näin pitkään kellarista, kun puhe alunperin kuitenkin oli kummituksista? Jos arvoituksia pitäisi Voipaalasta etsiä, niitä ehkä löytyy kartanon huimasta historiasta, ja ehkä vähän paneliseinienkin takaa. Mutta ne todelliset arvoitukset, konkreettiset vihjeet menneitten aikojen tapahtumista, ne varmaankin löytyvät kartanon kellarista.

 

Lopuksi viehättävä ajatuksenkulku, joka tuli Maria Laukan mieleen hänen tutkiessaan kartanon historiaan tiiviisti liittyneen Emil Nervanderin elämää. Nervander oli älykäs, herkkä ja hienopiirteinen mies, joka joissakin sopivissa tilanteissa mielellään saattoi jopa pukeutua naisen asuun. Entäpäs, juolahti Laukan mieleen, entäpäs jos Harmaapukuinen nainen ei ollutkaan mikään "neiti Nervander", vaan itse Emil, jonka elämän ainoat onnelliset ajat saattoivat liittyä juuri Voipaalaan?