Paikallisjuhlasta kansallisperinteeksi

Helkajuhlan historialliset yhteydet ja katkeamat

Prof. Henrik Meinanderin juhlapuhe Ritvalan Helkajuhlassa 3.6.2001

Arvoisat kunniavieraat, hyvät naiset ja herrat!

Vietämme tässä ja nyt Suomen vanhinta perinnejuhlaa, perinnejuhlaa joka on suuresti kiinnostanut maamme johtavia kansanrunouden tutkijoita aina sitten vuoden 1824, jolloin heistä ehkä omaperäisin, nimittäin Carl Axel Gottlund, saapui tänne paikan päälle selvittämään mistä tässä Helkajuhlassa oikeastaan oli kyse. Gottlundin vanavedessä seurasi Elias Lönnrot, ja heidän innoittamanaan on runsaan sadan vuoden aikana moni muukin tiedemies ja -nainen tutkinut Helkalaulujen kulttuurista alkuperää.

Miksi tutkijoita on kiinnostanut nimenomaan laulujen alkuperä? Siksi että eri puolilla Eurooppaa oli 1700-luvun lopulla virinnyt kiinnostus kansankulttuuriin ja sen kielellisiin ilmauksiin lauluissa, saduissa ja sananparsissa, jotka ymmärrettiin kansallismielen suurimpana ja puhtaimpana voimanlähteenä. Tutkimalla niiden kielellisiä ominaispiirteitä ja kertomuksellisia viitekehyksiä uskottiin voitavan selvittää miten vanha ja nimenomaan itsenäinen kansankulttuuri oli ollut. Tutkijat olivat tällä tavoin olennaisesti mukana rakentamassa suomalaisille tietoista kansallismieltä, sillä suomalaisuus ei ole kulttuurillinen ominaisuus, joka on valmiina meissä kun synnymme, vaan johon meidän kasvatetaan.

Tästä myös johtuu että usein kutsumme kansatiedettä, folkloristiikkaa, arkeologiaa ja historiantutkimusta kansallisiksi tieteiksi. Näillä tiedehaaroilla on meidän päiviin saakka ollut yllä mainittu kansallinen tehtävä, joka varsinkin aikaisemmin miellettiin niin tärkeäksi, että tiukan tieteelliset perusteet saattoivat jäädä taka-alalle. Näin ollen, Helkalauluja tutkiessaan kansallismielinen tutkija korosti mielellään niiden esihistoriallisia kansallisia ja balttilaisia ominaispiirteitä, vaikka niiden side keskiaikaiseen katoliseen lauluperinteeseen oli todistettavasti hyvin keskeinen.

Olen historiantutkija enkä siksi lähde sen syvemmin analysoimaan Helkalaulujen perimmäistä alkuperää. Totean vain että kansaperinteen tutkija dosentti Elsa Enäjärvi-Haavio on jo puoli vuosisataa sitten vakuuttavalla tavalla todistanut, että niiden alkuperä on kristillinen ja todennäköisesti 1300-luvulta peräisin. Mutta hänen mukaan vanhaan Helkajuhlaperinteeseen, joka jatkui aina 1880-luvulle, liittyi samalla joitakin piirteitä jotka saattoivat olla pakanallista perua.

Historiantutkijat eivät ole kovin perinpohjaisesti pureutuneet Helkajuhlaan oman tieteensä kannalta. Painavin puheenvuoro on edelleen Eino Jutikkalan seikkaperäinen kuvaus Helkajuhlista Sääksmäen historiassa vuodelta 1934. Vaikka aiheesta on kirjoitettu melko paljon, varsinaista uutta tietoa tai tulkintaa ei ole tämän jälkeen saatu aikaan. Tämä on sinänsä erikoista, sillä onhan merkillistä että juuri tässä kylässä säilyi keskiaikainen kansanperinne niinkin pitkään, että vain vajaan kahden vuosikymmenen katkoksen jälkeen sitä voitiin jälleen ryhtyä viettämään vuonna 1904. Kaikkialla muualla nyky-Suomen alueella vastaavat perinteet olivat saaneet väistyä jo 1800-luvun alussa.

Elsa Enäjärvi-Haavion ohimennen esittämä selitys on, että Helkajuhlat säilyivät juuri Ritvalassa koska niihin yhdistyi elinvoimaisella tavalla kaksi keskeistä pyhää. Kristillisen helluntainpyhän lisäksi toukokuun lopussa vietettiin jo esihistoriallisesta ajasta lähtien hedelmällisyysjuhlia uhrimenoineen ja kokkoineen. Selitys on ilmeisesti oikean suuntainen, muttei riittävä, sillä mistä sitten johtuikaan, ettei muualla Suomessa tämän yhdistelmän avulla voitu ylläpitää vastaavia perinnejuhlia?

Miksi Helka säilyi juuri Ritvalassa?

Hyvät kuulijat, antakaa minun esittää oma selitykseni Helkajuhlan merkilliselle elinvoimalle. Kantavana ajatuksena on, että juhlien kestävyydelle on olemassa rakenteellinen selitys. Selkokielellä sanottuna, Ritvalan kylässä ja sen lähiympäristössä perusasiat ovat olleet sillä kantilla, että juhlilla on ollut pysyvä tilaus. Mitkä nämä perusasiat sitten ovat? Osittain ne ovat olleet luonteeltaan taloudellisia, osittain taas sosiaalisia. Ja koska näitä kahta ulottuvuutta ei välttämättä voida erottaa toisistaan, on parasta todeta, että kyseessä on pitkänä aikavälinä syntynyt ilmiö, joka on ohjannut kyläläisten tottumuksia suurista yhteiskunnallisista muutoksista huolimatta.

Taloutta tarkasteltaessa huomaamme Sääksmäen pitäjän olleen jo pitkään Hämeen viljavimpia alueita, jossa on suuria yhtenäisiä peltoalueita kuten tänne Ritvalaan ulottuva Huittulan vainio. Huittulan kirkonkylä ja sen kyljessä oleva Ritvala muodosti näin ollen jo aikaisin vauraan asustusalueen Vanajanselän pohjoisrannalla, joka teollistumisen myötä 1800-luvun lopussa kytkeytyi taloudellisesti lähiympäristön teollisuuskeskuksiin. Höyrylaiva- ja rautatieliikenne helpotti merkittävästi yhteydenpitoa ja maataloustuotteiden myyntiä Hämeenlinnaan ja Tampereelle. Valkeakosken kanavan valmistuminen 1869 oli lähtölaukaus suurelle taloudelliselle harppaukselle. Parin vuosikymmenen sisällä seudun vanhasta myllykylästä oli kehittynyt merkittävä teollisuuskeskus, joka veti puoleensa lähikylien työvoimaa ja maataloustuotteita.

Itsenäinen ja itsepäinen Ritvala

Murrosaika 1800-luvun lopulla johti vanhan Helkajuhlan kuolemaan, mutta ennallaan pysyi monta yhteiskunnallista tekijää, jotka ylläpitivät Ritvalan ominaislaatua ja osaltaan johtivat uuden Helkajuhlan syntymiseen. Näistä tekijöistä merkittävin oli ilman muuta ritvalalaisten pyrkimys osoittaa itsenäisyytensä kirkonkylää ja sen säätyläiskulttuuria kohtaan. Helkajuhliin liittyi viimeistään 1700-luvusta lähtien halu osoittaa tällaista uhmaa ja riippumattomuutta, sillä vaikka papisto pyrki eri tavalla estämään niiden viettoa, perinteestä ei haluttu luopua, varsinkaan kun juhliin tuli usein runsaasti ulkopaikkakuntalaisia, joiden välityksellä kylän maine kasvoi.

Tämä itsepintaisuus tuli näkyville myös vakavammassa asiassa. Kun isojaosta ryhdyttiin neuvottelemaan 1760-luvulla Sääksmäen kylissä, Ritvalan talonpojat vastustivat jyrkästi jakomallia, jota kylän ainoa säätyläinen maanomistajanperhe Wunsch ehdotti. Huittulassa päästiin ripeästi sopuun vastaavissa kysymyksissä, mutta Ritvalassa ratkaisuun päästiin vasta monen vuosikymmenen jälkeen, tarkemmin sanottuna 1817, ja silloin nimenomaan Ritvalan talonpoikien esittämän mallin mukaan. Ja vasta seitsemän vuotta myöhemmin, eli vuonna 1824, oli kylän isojako toteutettu kokonaisuudessaan.

Riippumattomuutta korostava linja näyttää olleen monen kirkonkylän varjossa eläneen paikallisyhteisön tunnusmerkki. Historioitsija Heikki Ylikangas on esimerkiksi monessa tutkimuksessaan havainnut, että järjestysvallalla oli usein vaikeuksia juuri näiden naapurikylien kanssa. Pohjanmaalla tämä johti suoranaisiin väkivaltaisuuksiin, Hämeessä osattiin sitä vastoin osoittaa mieltä enemmän laillisin menetelmin. Oli miten oli, taustalla vaikuttivat kylien erilaiset sosiaaliset koostumukset ja maanomistussuhteet.

Kansalaisyhteiskunnan nousun myötä kylien väliset sosiaaliset erot heijastuivat myös poliittisiin kantoihin. Huittula oli vankasti vanhasuomalainen kylä, Ritvalassa oltiin taas enemmän nuorsuomalaisella linjalla. Kyseessä oli jälleen välimatkan otto kirkonkylän suuntaan. Sortovuosina tästä näkemyserosta tuli hyvinkin merkittävä, sillä silloinhan nuorsuomalaiset saivat keskeisiä tehtäviä suuressa vastarintatoiminnassa, kun taas vanhasuomalaiset pitkälti pysyivät myöntyvyyslinjassaan. Näkemyserot oli havaittavissa vielä itsenäisyysajan alussa, jolloin nuorsuomalaisen puolueen perillinen edistyspuolue sai merkittävästi enemmän ääniä Ritvalassa kuin Huittulassa.

Helkajuhlan ylösnousemus

Ritvalan sanoisiko uhmahenkiseen nuorsuomalaisuuteen liittyy myös olennaisesti Helkajuhlan jälleensyntyminen vuonna 1904. Oli nimittäin sillä tavoin, että kylään oli edellisenä vuonna perustettu kansakoulu, jonka opettajaksi oli palkattu Jyväskylän seminaarista vastavalmistunut Armiida Manner. Neiti Manner oli Jyväskylässä osallistunut seminaarin kuuluisan laulunopettajan P.J. Hannikaisen kuorotoimintaan ja hänen johdollaan esittänyt osia Helkalauluista seminaarin päättäjäisissä. Hannikainen oli monen muun nuorsuomalaisen seminaariopettajan tavoin innostunut kotiseutukulttuurista, joka juuri silloin virisi eri puolilla suomalaista kansalaisyhteiskuntaa, ja oli ilmeisesti saanut kipinän esittää Helkalauluja luettuaan uusista tulkinnoista niiden alkuperästä kotimaisissa tiedejulkaisuissa.

Tässä yhteydessä en malta olla korostamatta miten olennaisen tärkeätä kulttuurityötä maamme seminaarinopettajat ja kansakoulunopettajat suorittivat vuoden 1866 kansakoulu-asetuksen ja vuoden 1968 peruskoulu-uudistuksen välisenä vuosisatana. Puhutaan usein siitä kuinka kansallisrunoilijat ja suuret ajattelijat loivat kansakuntamme hengen, miten he herättivät sanoillaan kansamme syvät rivit ja kuinka kaikki tämä lopulta johti itsenäisen Suomen syntyyn. En väitä että nämä luonnehdinnat olisivat sinänsä vääriä. Haluan vain lisätä, kuinka välttämätöntä tuolle mittavalle kansalliselle valistustyölle oli asiasta innostunut opettajakunta, joka koulupäivästä toiseen iskosti lapsiin isänmaanrakkauden alkeita oppiaineessa kun oppiaineessa, varsinkin laulutunneilla ja kotiseutuopetuksessa.

Nuorsuomalaisille kotiseutuharrastelijoille Helkajuhlat ja niiden ikivanha lauluperinne edusti juuri sitä aitoa ja alkuperäistä suomalaisuutta jota he olivat etsimässä lyhdyin ja lampuin. Joten kun tämän innostuksen saanut neiti Manner saapui opettajaksi Ritvalaan, ja ilmeni että kylän tytöillä oli vahva halu elvyttää vanhaa lauluperinnettä, tartuttiin ripeästi tuumasta toimeen. Ensimmäinen lauluesitys Ritvalan raitilla tapahtuikin sitten helatorstaina 26 päivänä toukokuuta 1904. Laulusaattue ei päättynyt Helkavuoren juurelle, vaan kylän palokunnantaloon, jossa kyläväelle oli järjestetty ajalle tyypillinen kotiseutujuhla esitelmineen ja näytelmineen.

Uuden Helkajuhlan puitteet olivat siten melko erilaiset kun vanha perinne, sillä tässä ei ollut enää kyse pelkästä paikallisesta tapahtumasta vaan tietoisesta isänmaallisesta kansalaisvalistuksesta. Silti uudessa kotiseutu-tapahtumassa näytti olevan yksi tärkeä piirre joka muistutti vanhaa Helkajuhlaa. Ohjelmaan kätkeytyi ilmeisesti nuorsuomalaista sanomaa, eli protesteja venäläistämispyrkimyksiä vastaan, sillä juhla sai niin näkyvää huomiota nuorsuomalaisessa Hämetär-lehdessä, kun taas vanhasuomalainen Hämeen Sanomat jätti sen kokonaan huomioimatta. Kun juhlia pari vuotta myöhemmin järjestettiin seuraavan kerran, nuorsuomalaisesta yhteiskuntakritiikistä ei enää ollut mitään epäilystä. Laulukulkueen lisäksi juhlien huipennuksena oli näytelmä jossa juuri päättyneen myöntyvyyspolitiikan kaikki synnit paljastettiin.

Mitä tällä kaikella haluan sanoa? Sitä, että Ritvalan Helkajuhlien historiasta kirjoitettaessa ei tähän saakka ole huomioitu tarpeeksi kuinka vahvasti siihen on liittynyt tietty kylän henki, joka kaikista muutoksista huolimatta on aina antanut juhlille leimansa. Ritvalan Helkajuhlat ovat tässä mielessä oiva esimerkki paikallisesta ilmiöstä, tai pitäisikö sanoa paikallisesta poikkeamasta, jota tutkimalla saadaan selville jotain yleisempää menneisyydestä.

Tälle tutkimushaaralle on jopa olemassa oma nimensä, nimittäin mikrohistoria, ja sen perusajatuksena on aiheesta paljon kirjottaneen Matti Peltosen mukaan nimenomaan "poikkeuksellisen tyypillisen ilmiön tutkiminen". Historiallisessa kehityksessä on usein vaikeaa nähdä mitkä ovat jatkumojen, muutoksien tai murroksien takana olevat varsinaiset syyt. Tällöin voi olla ratkaisevaa löytää ilmiön julkisivussa ikään kuin halkeama, jonka läpi katsomalla voi nähdä syvemmin historiallisiin rakenteisiin.

Samalla on kuitenkin olennaista, ettei näitä juhlia luojan kiitos ole tapana viettää yksinomaan jonkin mennen perinteen vaalimiseksi. Tutkijat puhukoon ja väitelköön miten vain haluavat. Ritvalan Helkajuhla on aina ollut, on edelleen ja - uskallan sanoa - tulee pysyvästi olemaan alkukesän, lupauksia täynnä olevan tulevaisuuden juhla. Sille perinteelle ei tarvitse etsiä mitään suurta selitystä. Riittää kun katsomme ympärillemme ja toteamme tyytyväisinä, että tulihan se kesä sittenkin vaikka välillä olimme menettäneet uskomme siihen.

Hyvät naiset ja herrat, toivotan teille kaikille oikein mukavaa kesää!


Ritvalassa kesiään viettävä dosentti Henrik Meinander nimitettiin syksyllä 2001 Helsingin yliopiston ruotsinkielisen historian professoriksi, virkaan jota häntä ennen hoiti prof. Matti Klinge. Sääksmäki-seura välittää näin verkkosivuillaankin hänelle kyliemme yhteisöjen ja yksityisten onnentoivotukset.