Eero Ojanen

Mikä Helkajuhlassa kestää?

Puhe Helkajuhlassa 2000

Takaisin Helkajuhlasivulle

Takaisin Sääksmäki-lehden sivulle

I
Miksi Ritvalan helkajuhlien, jonkin muun vastaavan tapahtuman tai muunlaisen tekemisen kantama perinne säilyy? Miksi jotkut kokevat sen jatkuvasti omakseen ja säilyttämisen arvoiseksi, miksi se on tarpeen säilyttää?

Yksi vastaus on, että perinne on arvokasta sinänsä, se on kaunis asia ja sitä on hyvä kunnioittaa. Perinne koetaan jollain tapaa velvoitteena, tuntuu siltä, että ”täytyy” olla mukana, vaikka kukaan ei sitä suoranaisesti sano ja tuo tunne voi olla hyvin epämääräinen.

Tämä on kaunis, hyvä ja tarpeellinen ajatus. Voimme silti mennä pitemmälle ja ajatella, että jospa perinne ei olekaan pelkkä tavallaan satunnainen ja ulkoinen tapa, joka nyt vain on. Voisiko olla niin, että tuo perinne, jossa olemme mukana, onkin jollain tavalla totta, ja siinä mielessä enemmän kuin pelkkä tapa?

Tai jos ajattelemme vaikkapa kalevalaisen kansanrunouden ja kalevalamitan tarjoamaa maailmaa ja maailmankuvaa, niin voimmeko ajatella, että se on jossain mielessä totta? Se ei ole tieteellisesti totta samassa mielessä kuin nykyinen tiedollinen maailmankuvamme, eikä se aivan ilmeisestikään sellaisenaan ole historiallisesti vallinneen todellisuuden mukaista. Voidaanko silti sanoa, että se on jollain tavalla totta, ja millä tavalla?

II
Meillä on länsimaisessa kulttuurissa kauan jatkunut tapa jakaa todellisuus ja siihen kuuluvat asiat kahteen osaan, ulkopuolellamme vallitsevaan maailmaan ja omaan sisäiseen maailmaamme. Ulkopuolisessa maailmassa on objektiivinen todellisuus, josta meillä voi olla varmaa tietoa ja siten totuutta. Sisäinen maailma sen sijaan on subjektiivinen, se on arvelua, luuloa ja mielipidettä. Se ei ole samassa mielessä tosi kuin ulkoinen maailma.

Jotta voisimme ymmärtää sellaisen asian kuin kulttuuriperinnön säilyttämisen, meidän täytyy kuitenkin löytää vielä kolmaskin todellisuuden alue. Puhtaasti objektiivis-ulkoisen ja subjektiivis-sisäisen lisäksi on taso, joka on totta ja totuutta sen kautta, että se on subjektiivista. Tätä totuutta ei saavuteta niin, että kaikki ”henkilökohtainen mielipide” siivotaan pois, vaan sen saavuttaminen päinvastoin edellyttää henkilökohtaista oivallusta, valintaa ja sitoutumista.

Sivistyksen erityisluonne on juuri siinä, että sivistys liittyy tähän kolmanteen todellisuuteen. Sivistys on totuutta, mutta sellaista totuutta, joka kulkee ratkaisevalla tavalla omakohtaisen oivalluksen kautta.

III
Kulttuuri on tietysti ihmisten tekoa, mutta tämä väite on kaikkea muuta kuin tyhjentävä. Ihminen valitsee itse, mutta hän ei valitse mitä tahansa, vaan hän valitsee kulttuurin ja asettuu siihen. Tämä sitoutuminen puolestaan ei ole satunnaista vaan perustuu sen tajuamiseen, että siinä mitä on, onkin jotain vielä enemmän. Kulttuuriperinne on ihmisten työtä mutta silti myös enemmän, se on suurempi juttu kuin yksittäisten ihmisten teot nyt, tai aikaisemminkaan.

Moni ihminen tuntee, että kun hän osallistuu johonkin pieneen, konkreettiseen ja vähäpätöiseltäkin tuntuvaan kulttuurityöhön, siinä on kuitenkin mukana myös jotain isompaa. Eikä siinä vain ole mukana jotain isompaa, vaan tuo ihminen suorastaan kannattelee tuota isompaa. Juuri tämä kokemus kai usein on se, joka motivoi ihmisen ja antaa hänelle voimaa jatkaa. Ja motivoituminen puolestaan on perusteltua, koska tuo kokemus on aivan tosi ja perusteltu. Osallistuessaan kulttuuriin ihminen on jonkin totuuden kannattaja, osallinen jossain vähän suuremmassa jutussa.

IV
Kannattelemisen idean hahmottamiseksi on myös katsottava, mistä kulttuuriperinteessä sisällöllisesti on oikeastaan kysymys. Helkajuhlat ovat alkujaan ilmeisesti liittyneet maan kasvun turvaamiseen. Kylvöjen jälkeen vietettävien rituaalien tarkoitus oli taata suotuisa sato ja siten koko yhteisön elämän jatkuminen.

Kysymys oli kylän perustoimintojen ja toimeentulon kannalta äärimmäisen tärkeästä ja keskeisestä asiasta, ei pelkästä ”kulttuurista” sanan nykyisessä suppeassa merkityksessä. Kysymys oli kylän koko elämästä, sen ajallisesta rytmistä, ja kylän kokonaisuuden lujittamisesta suhteessa ulkopuoliseen maailmaan, etenkin luontoon.

Juhla oli siten hyvin rationaalinen, ihmisen elämää ja luontosuhdetta palveleva toimitus. Se oli sekä luonnon että ihmisen oman hedelmällisyyden sekä jatkuvuuden turvaamista. Samalla tuo kaikki tapahtui tarkoin määrättyjen rajojen puitteissa. Kyläyhteistö tunnusti luonnon olemassaolon, kyse ei ollut luonnon jatkuvasta, yhä lisääntyvästä ja täydellisemmästä valloittamisesta, vaan ihmisen paikan ottamisesta yhtenä luonnon osapuolena. Siksi tällaista ajattelutapaa ja siihen liittyvää tapahtumaa voi pitää monipuolisena, edelleen pätevänä ja haastavana esimerkkinä siitä, mitä sivistys oikeastaan on.

Toiminnalla oli siis nykymielessäkin rationaalisesti ymmärrettävä perusta, mutta siihen liittyvät uskomukset ovat nykykatsannossa ei-rationaalisia. Vanhaan juhlaperinteeseen liittyi uskomus, jonka mukaan viljan kasvu kylän pelloilla lakkaa, jos ”helkaa ei huudeta” eli juhlaa vietetä. Juhlamenot olivat siis uskomuksen mukaan viljan kasvun ja elämän jatkuvuuden suorastaan välttämätön ehto.

Tämä on ankaran tieteellisessä mielessä perustelematon uskomus, mutta sittenkin se on paljon todempi ja paljon vähemmän naiivi kuin järkevästä nykyihmisestä ensin näyttää.

Uskomuksen taustalla on maailmankuva, jonka mukaan ihminen on itse vastuussa olemisestaan luonnossa ja jos ihminen aikoo menestyä, hänen on toimittava tietyllä tavalla, tiettyjen pelisääntöjen mukaan. Peltojen kasvun turvaaminen ei ole vain joillain mekaanisilla tai biologisilla keinoilla tuotettava tapahtuma, vaan ihmisen harjoittama viljelys vaatii ihmisen kokonaista mukanaoloa, vastuuta ja sitoutumista myös henkisesti.

Tämä usko on jossain näennäisessä mielessä epätosi ja aikoinaan se ilmeni jo vanhentuneen ”taikauskon” muodossa, mutta syvemmässä mielessä muinaisusko tavoitti todellisuuden ja ihmisen paikan paljon syvemmin ja todemmin kuin se tällä hetkellä hallitseva taikausko, että ihminen voi vain teknisillä tekemisillään hallita ja muuttaa maailmaa mielin määrin.

V
Sama pätee sivistykseen ylipäänsä: sivistys on syvempi, monipuolisempi ja siksi realistisempi suhde todellisuuteen kuin pelkkään tekniseen hallintaan perustuva suhde. Siksi jokainen yhteisö säilyäkseen välttämättä tarvitsee sivistystä ja sen jatkuvaa ylläpitoa sen omilla ehdoilla.

Kulttuuriin osallistuvalla ja sitä ylläpitävällä on täysi oikeus ja perustelu siihen itsestäkin kummalliselta tuntuvaan tunteeseen, että tässä, mitä minä teen, on kysymys myös jostain enemmästä, jonkinlaisesta totuudesta. Kulttuurin kannattelijat eivät vain puuhaa jonkin perinteen säilyttämisen vuoksi, omaksi ilokseen tai oman tulevaisuutensa vuoksi (vaikka nämäkin puolet ovat asiassa mukana) vaan he todella kannattavat tätä maailmaa. He ylläpitävät osaltaan sitä henkistä rakennetta joka on välttämätön ihmisen olemassaololle ja pärjäämiselle tässä maailmassa.

Muinaiset ritvalalaiset ymmärsivät, että maailmassa oleminen vaatii ihmiseltä tietynlaista henkistä rakennetta ja asennoitumista, luonnon kunnioittamista ja oman toiminnan kunnioittamista yhdessä luonnon kanssa, luonnon kanssa yhteensopivien pelisääntöjen ja toimintamallien luomista.

VI
Nykymaailma jakaa ihmisiä yhä enemmän kahteen ryhmään, hallitseviin menestyjiin ja sivullisiin. Toiset hallitsevat maailmaa kilpailemalla ja alistamalla muita, toiset jäävät syrjästäkatsojiksi. Ritvalan perinnettä katsoessaan ulkopuolinen voi oivaltaa, mikä tässä asiassa on kolmas vaihtoehto. Se on osallisuus, mukanaolo jossain itseä suuremmassa jutussa. Sitä ei voi hallita, ja siksi siitä ei tarvitse syrjäytyä.

Äskeinen jako liittyy meille kaikkialta toitotettavan muutoksen ylivaltaan. Toiset hallitsevat muutoksen, mutta kovin moni joutuu jäämään siitä sivuun. Osallinen ei ole kumpaakaan, sillä hän tajuaa, että muutoksen pakkoon ei sittenkään tarvitse aina alistua. Ja silloin voi tajuta, että tätä tapahtumaa kannattaa jonkinlainen hyvyyden läsnäolo. On hyvä olla.